Tätäkö on ainutkertainen?

2. helmikuuta 2018

Taistelkaa minun puolestani

Elämäni pelottavimpina hetkinä edessäni on seissyt kaksi huutavaa aikuista, jotka eivät ole nähneet heidän vierellään itkevää lasta. Murtunut pieni ja hento ääni anoi rauhaa, mutta pyyntö hukkui vanhempien huutoon. Kukaan ei nähnyt murtunutta lasta, ei kyyneliä – kukaan ei kuullut lapsen hätää.

Ennen nukkumaanmenoa en ristinyt käsiäni ja lausunut iltarukousta, kuten ikäiseni. Sain suukon otsalle, mutta ennen kuin äidin kasvot hävisivät näkyvistä, peiton alta kuului toistuvasti hiljainen pyyntö: ettehän riitele. Saatuani varmistuksen uskalsin sulkea silmäni. Muutaman tunnin päästä istuin kuitenkin portaikon yläpäässä kuuntelemassa alhaalta kuuluvaa huutoa. Kyyneleet poskilla ja hento keho pelosta täristen. Niiskutukset kantautuivat alakertaan saakka, mutta kumpikaan vanhemmista ei kivunnut luokseni lohduttamaan. Halasin unileluani toivoen, että joku halaisi minua.

Lopulta sanat menettivät merkityksensä. Menetin uskoni niiden voimaan, sillä hätähuutoni hukkuisi kuitenkin vanhempien huudon sekaan. Omien tarpeiden häivyttäminen kävi helpommaksi kuin jatkuva toivo siitä, että ehkä joku huomaisi pahan oloni. Valitsin kahdesta pahasta sen pienimmän. Oli helpompi tukeutua omien jalkojeni voimaan kuin unelmoida siitä, että minulla olisi vierelläni aikuinen, jonka käsien suojassa olisin turvassa.

Kukaan ei saanut tietää, miten äiti oli uhannut tappaa itsensä. En kertonut kenellekään, miten isä rikkoi fyysisen koskemattomuuteni rajoja. Riidan tapahtumat eivät koskaan tavoittaneet ketään perheen ulkopuolista. Kellään ei ollut aavistustakaan tästä, koska olin tunnollinen ja kiltti tyttö eturivissä. Tyttö, jonka intensiivinen katse oppitunnin kulkuun tulkittiin kiinnostukseksi, mutta joka hoki mantraa päänsä sisällä. Mun on paha olla. Näe mut. Ole kiltti. Mun on paha olla. Näe mut. Ole kiltti. 

Viidentoista vuoden iässä kuulin elämäni suunnan muuttaneen kysymyksen - mitä sulle kuuluu. Muistan katsoneeni kysymyksen esittänyttä opettajaa harkitsevasti. Tahtoiko hän todella kuulla? Tuijotin tyhjyyteen ja kerroin hänelle totuuden – tahdoin kuolla. Keskustelu johti seuraavaan. Kerroin kaikki ne asiat 15 vuoden ajalta, joita kukaan ei ollut ennen halunnut kuulla. Sanat, jotka olivat hukkuneet vanhempien huudon sekaan. Sain ihmisen taistelemaan rinnalleni ja kannattelemaan silloin, kun omat voimat eivät riittäneet. Haparoivista askeleista huolimatta elämä voitti.

Nyt kahdenkympin rajapyykin ylittäneenä ihmettelen, miten olen jaksanut taivaltaa elämäni ensimmäiset 15 vuotta kantaen itseäni painavampaa taakkaa harteillani. Miksi kukaan aikuinen ei taistellut puolestani, kun olin liian pieni ja hauras taistelemaan yksin? Miksi pyyntöni hukkui huutoihin, mutta kukaan ei hukuttanut minua syleilyyn?

Pyydän, uskaltakaa nähdä lapsen kuoren alle, ja kuunnelkaa mitä lapsi haluaa hiljaisuuden takaa teille kertoa. Unohtakaa kaikki, mitä luulitte tietävänne. Antakaa lapselle ääni - antakaa hänen puhua.  Hukuttakaa lapsi syleilyyn, mutta älkää hukuttako hänen ääntään.

Sanon kaikkien niiden lasten puolesta, jotka eivät siihen kykene: taistelkaa minun puolestani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti