Tätäkö on ainutkertainen?

18. syyskuuta 2017

Tätä se yliopisto sitten on

"Ja mulla taas vaihteeks sellanen ahdistus siit et löytääks sen oman porukan. Tai vähän alkaa jo muodostuu nii et saman tyyppiset ihmiset on vaihtelevasti yhdessä mut ite ainaki pompin aika pal ni mietin et tuleeks ikii sellast yhtä mihin kuulun." Olisinpa voinut nähdä tulevaisuuteen ja vakuuttaa pelokkaalle ja stressistä ruokahalunsa menettäneelle fuksille, että everything's going to be fine. Olisinpa tiennyt, että kevätlukukauden päätyttyä vierelleni olisi muodostunut kaksi tiivistä kaveriporukkaa. Olisin ehkä pystynyt nauttia fuksiviikkojen rellestyksestä. Tunnetilani sen sijaan juoksivat kuin päätön kana jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. 

Ensimmäiset fuksiviikot olivat valehtelematta helvetillisiä. Näin mitä tapahtuu, kun laitan itseni, tuttua ja turvallista arkea rakastavan, keskelle tuntematonta. Niinhän siinä kävi: itku oli kurkussa sopimattomissa paikoissa ja liian usein. Ruoka ei maistunut. Aktiviteettejä oli joka armas ilta, kun pelkkä perehdytys sai mielialan aivan sekaisin.  Pahimmalta tuntui kuitenkin eksyminen henkisellä tasolla. Ei ollut parasta kaveria vieressä, johon tukeutua vieraiden kasvojen seassa. Ei ollut yhden yhtä tuttua naamaa. Olin vain minä. Harhailemassa porukasta ja mielentilasta toiseen. Ja minä raukka luulin olevani ainut.

Kaikki tutut halusivat kuulla, miten yliopiston ensimmäiset viikot olivat sujuneet. Minähän kerroin. Oli hyviä ja oli huonoja hetkiä. Ala tuntui omalta, mutta kaikki muu. Katastrofi. Iso sellainen. Ihmettelin ääneen, että miten vaikeaa ystävyyssuhteiden luominen voikaan olla. Miten pitää tutustua uusiin ihmisiin toinen toisensa jälkeen ja tajuta pääsääntöisesti jokaisen kohtaamisen jälkeen, että henkilökemiat eivät vain kohtaa. Kaikki oli yksinkertaisesti vain hiton raskasta. Sarkastinen hymy kasvoilla ja kyyneleet silmissä ajattelin, että tätä se yliopisto sitten on.

Kun sivuja on luettavana lähemmäs tuhat yhteen tenttiin, opin ymmärtämään mitä ihmiset ovat tarkoittaneet sillä, miten opiskelut tuovat ihmisiä yhteen. Yhtenä aamuna päätimme pistää tenttikirjan kolmeen osaan ja perustimme yhteisen Whatsapp-ryhmän. Simsalabim. Jokainen sai hyvän tenttituloksen lisäksi kaksi uutta ystävää. Toisen kanssa meistä tuli lounastoverit, jota kautta ystävyytemme syveni. Toinen oli taas jo toukokuussa ensimmäinen ihminen, jolle uskalsin pistää viestiä, kun elämä veti maton jalkojeni alta keskellä yötä.

Sitten tuli opiskelijaristeily. Humalatila ei lähentänyt minua hyttituttujen kanssa, kuten olin ehkä toivonut, ellei avautumistani ruoansulatusvaivoistani lasketa uudelle tasolle nousemista. Kun seuraavana aamuna makoilimme hytissä, tapahtui jotain. Joku sanoi jotain, seuraava vastasi siihen ja sitten syntyi keskustelu. Ehkä vuoden hienoin ja helpottavin hetki. Selivisi, että yliopiston aloitus oli ollut rankka kaikille. En ollut ainut, jolle mennyt syksy oli ollut yksinäisin ikinä. Jollain muullakin oli ollut pelkoa, ettei omaa porukkaa löydy. Sain ensimmäistä kertaa sanottua kaiken sisälläni velloneet vaikeat tunteet ääneen ihmsille, jotka allekirjoittivat jokaisen sanan ja lauseen. Yhdessä hetkessä neljästä tuli yksi.

Tämä on minulle ihan uutta. Kyyneleet tulevat silmiini, kun vain ajattelen, miten hyvin minua onnisti. Suurin toiveeni on jo vuosien ajan ollut kaveriporukka. Juuri sellainen arkisen tavallinen. Ja nyt olen osa juuri sellaista. Oikeastaan x2. Ja olen ihan helvetin onnellinen, koska en ole ikinä ollut näin kokonainen osa jotain suurempaa. Olen aina tuntenut olevani ylimääräinen, mutta nyt minulla on merkitystä. Minulla on ihmisiä, joista en vain yritä pitää kiinni, vaan he myös pitävät minusta kiinni. Vierelläni on ihmisiä, jotka haluavat pitää minut lähellä ja huomaavat, jos minä katoan.

-a 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti