Tätäkö on ainutkertainen?

6. kesäkuuta 2017

Oodi Nuorten turvataloille

Kun elämäni meni sirpaleiksi keskellä yötä, olin valmiimpi kuin koskaan asettelemaan jalkani parvekkeen kaiteen toiselle puolelle ja irrottamaan otteeni. En tiennyt mitä muutakaan tehdä. Tiistaiyöllä varttia vaille kaksitoista. Koko kaupunki nukkui. 

Pakenin. Sujautin saappaat jalkaan ja vedin takin päälle. Juoksin rappuset alas ja sain vihdoin raikasta ilmaa. Sain hengitettyä hitusen paremmin. Kaiken sen paniikin keskellä etsin puhelimeni ja näpyttelin itseni Googleen. Käsien tärinästä huolimatta sain näppäiltyä Nuorten turvatalon numeron oikein ja sain sanottua, että tarvitsen ihmisen. Jonkun, jolle puhua. 

Löysin pimeästä kaupungista oikean talon ja rappukäytävästä oikean oven. Soitin ovikelloa ja pyyhin kyyneleet. Yritin hymyillä, mutta purskahdin uudelleen itkuun jo eteisessä – osittain jo pelkästä helpotuksesta. Edessäni seisoi aikuinen, joka oli valmis ottamaan kopin. Siinä minä sitten seisoin. Kyyneleet pitkin poskiani. Tuntematon nainen ei tiennyt yhtään mitään, mutta jaksoi odottaa, kunnes olin valmis puhumaan. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni uskalsin näyttäytyä niin romuna kodin ulkopuolella. Uskalsin olla naisen seurassa rikkinäisempi kuin olin koskaan ollut. En hävennyt itkuista ääntäni enkä kyyneleitä. Paniikki oli riisunut minut kaikista suojamuureista ja uskalsin antaa naisen auttaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni taakka otettiin harteiltani eikä heitetty sitä kaksinkertaisena takaisin. Sain olla rikki enkä rikkonut kuuntelijaa.

Minulle tarjottiin yöpaikkaa. Ensin kieltäydyin. Tuntui vaikealta myöntää itselleni, etten olisi voinut palata kotiin takaisin. En olisi ollut valmis palaamaan samaan huoneeseen, johon liitin ne kaikki vaikeat, paniikinsekaiset tunteet. Kun muistin parvekkeen, joka odotti minua edelleen kotona, mieleni muuttui. Minulle tarjottiin sänky, puhtaat lakanat ja kasa nenäliinoja vierelleni. Uskalsin ottaa ne vastaan.

Makasin yön tuijotellen vieraan huoneen kattoa ja odotin aamua. Aurinkoa. Ehkä se olisi vienyt ongelmat mennessään. Ehkä kaikki olikin vain pahaa unta. Nipistelin itseäni käsivarresta ja hoin itselleni, että tä on vaan pahaa unta. Uni ei ole vieläkään päättynyt.

Aamun valjetessa minun ei tarvinnut pystyttä suojamuurejani uudelleen. Sain olla edelleen rikki. Sain sanoa, että elämä on perseestä. Vaikka suljinkin oven rappukäytävään ja lähdin kouluun, minua jätetty yksin, vaan minua kannustettiin soittelemaan illalla uudelleen. 

Palasin turvatalolle illalla, kun ahdistus ei hellittänyt, ruoka ei mennyt alas eikä itku loppunut. Epävarmuus omasta jaksamisesta oli helpompi sietää, kun vierellä oli sama aikuinen, jolle sai oksentaa kaiken sen pahan olon ja pelon, jotka velloivat yhä sisälläni. Sain ensimmäistä kertaa vuorokauteen syötyä ja uskaltauduin menemään kotiin nukkumaan, vaikka parveke pelotti edelleen. 

Seuraavana iltana uusi uutinen musersi minut. Olemattomat voimavarani olivat taas miinuksen puolella. Vaikka puhuminen uudelle työntekijälle pelotti, tartuin toistamiseen puhelimeen, kuten myös sitä seuraavana iltana. Uusi ääni puhelimen päässä sanoi kauniita sanoja siitä, miten joku aamu herääminen ei tuntuisi enää pahalta. Puhelun aikana päätin, etten jäisi tuleen makaamaan. Halusin herätä siihen hyvään aamuun, vaikka se tuntuikin ajatuksena todella kaukaiselta. 

Tartuin kiinni elämääni. Jaksoin tehdä päivittäin yhä enemmän asioita ennen kuin kaaduin uupuneena sänkyyn itkemään. Yölliset heräämiset ahdistukseen harvenivat. Yhtenä aamuna minä totta vie heräsin tuntien itseni rauhalliseksi ainaisen ahdistuksen sijaan. Keitin aamukahvit ja tartuin kirjaan. Astuin ovesta ulos parvekkeelle. Voittajana, vaikkakin iskuja saaneena. 

Vaikka minun ehkä pitäisi muistella näitä asioita ahdistus rintakehää puristaen, mieltäni kummastuttaa yhä uudelleen kysymys siitä, miten ihminen voikaan kokea olevansa niin turvassa sellaisen pelon ja toivottomuuden keskellä. Vastauksen löydän uskomattomista SPR:n työntekijöistä. Päällimmäiseksi tunteeksi ei tosiaankaan ole jäänyt ahdistus, vaan turva. Kodinomainen turva ja huolenpito, jota en ole koskaan aiemmin kokenut.

Kiitän sydämeni pohjasta Nuorten turvatalon työntekijöitä, joilta saatu tuki on ollut viime kuukausina korvaamatonta. Minun ei tarvinnut selviytyä yksin – kannattelitte minua, kun en jaksanut kannatella itse itseäni.

-a

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti