Tätäkö on ainutkertainen?

15. tammikuuta 2017

Suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan

Seitsemännellä luokalla räpiköidessämme metsässä liikuntatunnilla suunnistuspartnerini kysyi minulta ohimennen, että olenko koskaan ajatellut haluavani kuolla. Hetken räpyttelin silmiäni hämmennyksestä ja ihmettelin moista kysymystä. Partnerini sai kieltävän vastauksen kysymykseensä. Ajatus omasta kuolemasta saatikan sen haluamisesta tuntui vielä tuolloin niin kaukaiselta. Kahden vuoden päästä tuosta se oli jokapäiväistä elämää. 


Masennus hiipi hiljaa luokseni enkä edes huomannut muutosta itsessäni. En tajunnut huolestua, vaikka itkin iltaisin yhä useammin. Kaikillahan on silloin tällöin huonoja päiviä, vaikeita aikoja. Vasta kun löysin itseni kahdeksasluokkalaisena liikuntasalin vessan lattialta itkemästä, tajusin, ettei kaiken ehkä pitäisi tuntua näin raskaalta. Viikon päästä tuosta astuin terveydenhoitajan huoneeseen ja purskahdin itkuun. Kyyneleiden seasta sain sanottua vain, etten kestä enää. Sain ajan psykologille. Sain apua.


Silti. Elämä kulki alamäkeä yhä vain alemmas. Olin lopen uupunut. Iltaisin itkin itseni uneen toivoen, etten heräisi enää seuraavana aamuna. Aamulla revin itseni sängystä silmät viime illan itkuista turvonneina. Pelkäsin kohdata uuden päivän ja ennen kaikkea oman oloni. En iloinnut enää mistään. En nauranut lähes ollenkaan. En ollut missään vaiheessa aikeissa tappaa itseäni, mutta tahdoin tuskan loppuvan. Itsemurha tuntui lohduttavalta, ja ainoalta, vaihtoehdolta, jotta ei enää sattuisi. Suoriuduin päivästä, viikosta ja kuukaudesta seuraavaan. En nähnyt valoa tunnelin päässä, vaikka kaikki vakuuttelivat minun sen vielä löytävän. Pelottavinta oli voida niin huonosti, ajatella niin pelottavia asioita ja samalla olla niin kykenemätön tekemään asialle yhtään mitään. Todellisuus oli kutakuinkin tätä päivästä toiseen kolmen vuoden ajan. Pelkoa, ahdistusta ja voimattomuutta. Se oli kuitenkin minun elämääni, joten en ajattele, että todellisuuteni olisi ollut vääränlainen. Se oli vain erilainen. Olin rikki.


Miksi masennuin? En tiedä. Nyt vanhana ja viisaana uskon siihen vaikuttaneen riitaisen kotiympäristön ja horjuvan isä-tytärsuhteen lisäksi esimerkiksi silloinen ikävaiheeni ja oma persoonallisuuteni. Kannan huolta toisista enemmän kuin itsestäni, havainnoin ympäristöä tarkasti ja ajattelen paljon asioita. Tähän päälle ongelmallinen arki kotona. Ihmettelisin, jos en olisi masentunut, sillä kaikki ainekset siihen olivat kasassa. Minä kannoin huolta vanhemmistani ja siskoistani, reagoin herkästi kireään ilmapiiriin ja kävin tapahtumia uudelleen ja uudelleen läpi pääni sisällä. Sitten taisin jumittua. Jouduin kierteeseen, josta en enää löytänyt tietä ulos. Ajatukset olivat aina yhä pelottavempia. En enää arvostanut itseäni. Yritin olla liima ja pitää kotia kasassa, mutta samalla minä murenin.


Minä puhuin. Puhuin. Ja puhuin. Aluksi oli vaikeaa kertoa täysin tuntemattomalle aikuiselle kipeistä asioista. Yritin säästellä kuutelijoitni murheilta pimitin tietoa ja esitin pirteää, mutta ajan kuluessa ymmärsin, etten saa apua, jos jatkan näin. Valitsin yhden kuuntelijoista, jolle kerroin kaiken. Se oli helvetin vaikeeta, mutta kaiken sen itkemisen arvoista. Lopulta jankkasin samoja asioita läpi niin kauan, kunnes ymmärsin, että niistä puhuminen ei enää sattunut samalla tavalla. Yhtä ainoaa asiaa kadun. Suojelin perhettäni liikaa. Minun olisi pitänyt olla rehellinen. En ikinä koskaan kertonut kenellekään kaikkea. 


Monien hoitokokeilujen jälkeen sain lääkkeet mukaan matkaani yhdeksännen luokan kevättalvella. Loppupeleissä en tiedä suhtauduinko enemmän negatiivisesti lääkkeisiin vaiko niiden määrääjään, jonka mukaan minulla ei ollut mitään oikeutta olla masentunut. Lääkkeet kuitenkin auttoivat, vaikka en uskonut niihin sen enempää kuin parantumiseenikaan. Huomasin lääkkeiden vaikutuksen vasta, kun eräs kuuntelijoistani totesi tyytyväisenä kesken keskustelun, että huomaanko hymyileväni ilman mitään syytä. Olin hetken hiljaa ja totesin myöntävästi, että ehkä ne lääkkeet sittenkin auttoivat. Sain otteen elämästäni ja opin taas nauramaan. Seuraava vuosi starttasi ilman lääkitystä.


Tärkein lääke parantumiseeni oli kuitenkin suurensuuri unelma, jonka avulla sain uskon tulevaisuuteen ja itseni takaisin. Ajatukset siirtyivät menneisyyden traumoista kohti tulevaisuutta. Kuljin määrätietoisesti kohti unelmaani, ja löysin itseni 17-vuotiaana Tukhlmasta au pairin pestistä. Pääsin hetkeksi pakoon kaikkea sitä, mitä olisin halunnut päästä pakoon viimeiset vuodet. Nyt olin kuitenkin päässyt kierteestä pois, ja sain tilaa käsitellä asioita. Seikkaillessani ympäri Tukholmaa tunsin pitkästä kertaa eläväni. Ymmärsin olevani arvokas, ja ennen kaikkea, hengissä. Olin löytänyt tieni tunnelista ulos.


Olen käynyt kurkistamassa, miltä tuntuu olla kiinni pohjamudissa. Olen päässyt sieltä ylös. Vaikka tie sinne ja takaisin ei ollut niistä ruusuisimmista teistä, joita olen kulkenut, en muuttaisi mitään. Tuo matka opetti minulle enemmän kuin kukaan voi koskaan opettaa - vaikkakin kaikki tuli opittua vaikeimman kautta. Minusta tuli vahva. Oikeastaan olin vahva jo siitä hetkestä lähiten, kun tajusin liikuntasalin lattialla itkiessäni, etten voi hyvin. Uskalsin myöntää itselleni tarvitsevani apua - hain sitä ja sain. Tuon matkan aikana opin tuntemaan itseni paremmin - kuka olen ja mitä haluan elämältäni - mutta vasta sen jälkeen kun elin vuosia etsien itseäni. Masennus on edelleen osa minua ja tulee olemaan elämäni loppun saakka. Olen oppinut rakastamaan myös sitä kipua, joka oli matkassani mukana kolme vuotta. Ilman sitä kipua, en olisi juuri minä. Masennus on arvokas osa omaa historiaani, halusin sitä tai en. 


-a

1 kommentti:

  1. Oot rohkea, hieno ihminen ja kirjoitat kauniisti. Kaikkea hyvää sulle!

    VastaaPoista