Tätäkö on ainutkertainen?

13. tammikuuta 2017

Ehkä se ei ole tyhmyydestä kiinni

Muistan selvästi hetken ensimmäiseltä luokalta, jolloin luimme kaksitavuisia kirjainyhdistelmiä. Minun piti lukea tavu öy enkä vain saanut kirjaimia yhdisteltyä. En hahmottanut, miten päin ne siinä olivat enkä saanut muodostettua mitenkään äänteitä tuossa kyseisessä järjestyksessä. Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa. Tuskailin tovin ja vastasin  tietäen sen olevan väärin - en vain osannut muuta. Opettaja korjasi ja minä huokaisin.

Ala-aste oli helvettini - aina ja vain ääneenlukua. Kuusi vuotta. Tiesin varsin hyvin olevani huono lukemaan. Poukkoilin sanoissa, luin väärin, en hahmottanut rivejä saatika pidemmissä sanoissa olevien kirjainten järjestystä. Viidennellä ja kuudennella luokkatoverini huomasivat saman. Lukiessani sanan väärin tai yrittäessäni hahmottaa sanaa pikku pätkissä, kuulin taustalta naurua ja supinoita. Olihan se tietysti hirveän hauskaa - kaksitoista kesäinen ei osaa lukea. Kommentit lukemisesta eivät jääneet ainoastaan luokkahuoneeseen vaan välitunnilla naureskeltiin, miten olin tällä kertaa mokannut. Muiden hauskuus oli helvettini. Kiusaamiseen puututtiin, ei ongelmaani.

Yläasteella hiljenin. Olin kuullut ivallista naurua riittämiin ja pysyttelin hiljaa oppitunneilla, vaikka mieleni teki viitata. En vain halunnut kuulla yhtäkään ylimääräistä kommenttia. Piilouduin ongelmani taakse. Kokeisiin luin aivan hullunlailla ja menestyin. Olin hiljaa ja tein hommani. Halusin olla läpinäkyvä ja sitä myös olin.

Sitten tuli lukio. Uteliaisuuteni voitti pelon. Halusin tietää kaiken, pieniä yksityiskohtiaan myöden. Yhä useammin käteni nousi ylös oppituntien aikana ja yhä useammin huomasin, että supina ja nauru olivat hävinneet. Ympärilläni oli ihmisiä, jotka halusivat kuulla, mitä sanon eikä miten pahasti mokailen. Kun vihdoin sain suuni auki, uskalsin myös vaatia lukitestejä.

Ties montako kertaa sain kuulla lauseen: "Eihän sulla mitään lukihäiriötä oo. Kato näitä sun numeroita, ysejä ja kymppejä. Sulla on korkeintaan lievä lukihäiriö." Laskin hiljaa mielessäni kymmeneen ja pidättelin kyyneliä. Selkeämmät tapaukset olivat kuulema etusijalla. Mitään ongelmaa minulla ei kuulema ollut enkä tulisi saamaan mitään diagnoosia.

Ongelmaani vähäteltiin. Kukaan ei kuunnellut minua, kun pienen lukion opettajat kaikki tunsivat minut ja menestykseni. Kukaan heistä ei tiennyt, että luin koealueet kahteen ja joskus jopa kolmeen kertaan läpi. Tein muistiinpanoja ja alleviivasin. Kuvitin koealueen. Opettelin englannin kokeeseen sanat ulkoa kirjaimesta kirjaimeen. Kokeissa olin aina hitain. Tein enemmän töitä kuin kukaan muu ja silti he näkivät vain numerot ja tunnollisen oppilaan. 

Kerta toisensa jälkeen tulin torjutuksi. Sitten tapahtui ihme. Yksi opettaja piti puoliani. Yksi heistä näki minut eikä numeroita. Hän näki samoja ongelmia kuin mitä olin itse nähnyt ensimmäisestä luokasta lähtien. Pääsin testeihin pitkän odottelun jälkeen ja viimein sain diagnoosin. Vaikea lukivaikeus. Eikä minulla siis kuulema ollut mitään ongelmia. Ja paskat. 

Kun abivuonna kerroin opinto-ohjaajalle haluavani erityisopettajaksi, hän vaikeni hetkeksi. Katsoi minua harkiten ja kysyi sitten, että mitäs muuta olen miettinyt. Vuorostani olin hetken hiljaa ja vastasin, että enpä juuri muuta. Sitten opinto-ohjaaja vaikeni jälleen. Hän harkitsi sanojaan ja päätyi sanomaan, että tiedätkös miten vaikea sinne on päästä sisälle. Pidin kiinni unelmastani, vaikka näin opinto-ohjaajan sanojen taakse. Hänen mielestään lukihäiriöinen ei voi päästä yliopistoon saatika kouluttautua erityisopettajaksi.

Pääsykokeisiin lukiessani kuulin opinto-ohjaajan sanat päässäni. Seitsemän sanaa, jotka saivat minut vuorotellen luopumaan toivosta ja seuraavassa hetkessä sain niistä uutta tahdonvoimaa. Lopulta vain kaksi sanaa merkitsivät minulle todella: "Opiskelupaikka myönnetty". Pääsin ensimmäisellä yrityksellä ensimmäiseen hakukohteeseeni.

Yliopiston alkaessa nämä seitsemän sanaa pyörivät kuitenkin päässäni. Halusin todistaa itselleni pärjääväni vaikeuksista huolimatta. Painoin pitkää päivää, menestyin mutta uuvuin ennen joulua. Jaskoin painaa neljä kuukautta. Vasta silloin huomasin, ettei minua pidetä heikompana lukihäiriön takia. Opiskelijatoverit kysyvät innoissaan lisäkysymyksiä kertoessani lukivaikeudesta eivätkä vaienneet kiusaantuneena. Kukaan ei kyseenalaistanut mahdollisuuttani erityisopettajuudesta, vaan päinvastoin, muut näkivät taustani ehdottoman suurena vahvuutena.

Keväällä kirjoitin motivaatiokirjeen tavoitteenani saada erityisopettajan pätevyys. Kerroin, miten olin kamppaillut koko koulu-urani, mutta löytänyt tapani oppia. Miten olen siirtänyt katseeni vaikeuksista vahvuuksiini, ja miten haluan opettaa tulevat oppilaani tekemään samoin. Lopetin sen sanoihin: "Ennen kaikkea – tahdon osoittaa heille, ettei mikään haaste ole ikinä liian suuri selätettäväksi."

Kirjeeseen perustuvassa haastattelussa edessäni istui kaksi erityispedagogiikan ja erityisopetuksen ammattilaista. Toinen totesi, että olen minä kyllä aikamoinen, kun olen tieni yliopistoon raivannut ja toinen ihaili sitkeyttäni. Viimeiset rippeet itseeni kohdistuvista epäilyistä karisivat harteiltani, kun löysin nimeni toistamiseen listasta. Viimeisetkin mutta-sanat olivat tiessään. Minusta tulee erityisopettaja.

Hitaudelleni on syy ja tuntuu, että monelle asialle on tullut sitä kautta selitys. Nyt voin jatkaa opiskelua uuden diagnoosini kanssa ymmärtäen paremmin omaa toimintaani. Arvostan saavutuksiani entistäkin enemmän enkä aio löysätä tavoitteiden suhteen, sillä olen ennenkin pärjännyt. Aion pitää lipun yhä korkealla, mutta nyt tiedän syyn, jos jokin ei vain onnistu. Vika ei ole minussa - käsittelen asioita vain omalla tavallani.

-a

2 kommenttia: