Tätäkö on ainutkertainen?

3. helmikuuta 2017

Näin tuhoat itsesi neljässä kuukaudessa


Tuohon taisin vastata, että en mä voi. Havahduin kuitenkin kysymään itseltäni, että miksi en voisi? Kuka kieltää? Syyttävä sormi osoitti vain ja ainoastaan kohti itseäni. Ryöstin itseltäni jälleen ne asiat, jotka antavat minulle voimaa. Pitkään nukutut viikonloppuaamut. Sosiaalisen elämän. Liikunnan. Kirjoittamisen. Kaikki vain sen tähden, että saisin aikaa opiskella. Yliopistoon astuessani minulla oli pelko siitä, että en tule pysymään muiden tahdissa lukihäiriöni takia. Siispä päätin saattaa itseni uupumuksen rajamaille, jotta voisin todistaa itselleni, että kyllä minä pärjään. Ja kyllähän minä pärjäsin, mutta sitten en vain voinut enää hyvin.

Miten vaikeaa olikaan tajuta se, että liikun jaksamiseni ylärajoilla, vaikka samaan aikaan olen onnellisempi kuin aikoihin. Sain opiskelupaikan, uusia naamoja päiviini ja ylipäätään aloittaa uuden elämän. Sain enemmän kuin uskalsin ikinä toivoa. Tietenkin siihen kuuluu myös stressiä ja painetta. Tietenkin se väsyttää. Ja tietenkin minun olisi pitänyt tajuta se. Antaa itselleni aikaa ja olla armollinen. Helppoahan se nyt näin jälkikäteen on sanoa. 

Minulle suurin pala oli myöntää ääneen, etten enää jaksa. Kuuntelijani totesi, ettei se ole mikään ihme. Sen keskustelun aikana ymmärsin, ettei ainut syy opiskelujeni määrääni ollut vain ja ainoastaan perfektionismi, vaan olen yrittänyt täyttää elämäni opiskelulla, jottei kaikki tuntuisi niin tyhjältä. Hiljainen oma koti ei tunnu hiljaiselta, jos opiskelen, ja samalla tavalla opiskelu tukahduttaa ahdistuksen. Pitkän hiljaisen hetken jälkeen hän kysyi minulta, että mitä ajattelen. Tuijotin hetken tyhjyyteen ja nostin katseeni. Lukion jälkeen halusin pärjätä yksin, koska ekaa kertaa viiteen vuoteen olin omillani ilman keskusteluapua. Halusin näyttää, et mä pärjään yksinkin. Nyt tajusin, etten pärjääkkää. Kaikki on nii rikki. Kuuntelija kysyi varovasti, että pärjääkö muut ihmiset yksin. Jostain kyyneleiden takaa löysin pienen hymyn kasvoilleni ja totesin, että eipä taida. Osasin jo aavistaa hänen seuraavan kysymyksensä: no miksi sun pitää pärjätä?

Aloitin vuoden 2017 opintopsykologin juttusilta, ja yritän aloittaa alusta orientoitumisen yliopistoelämään. Toisaalta suurin askel kohti elämisen arvoista opiskelijaelämää on jo otettu: olen pystynyt myöntämään itselleni sen, että asioiden ei kuulu mennä näin. Armollisuus itseä kohtaan unohtui ja painoin pitkää päivää kirjan äärellä unohtaen helliä ja hoivata itseäni. Kun asian kerran oppii kantapään kautta, niin sitä ei enää toista, eihän? 

-a

2 kommenttia:

  1. En juuri ikinä kommentoi, mutta nyt haluan. Haluan nimittäin kertoa, että olen aivan samassa tilanteessa. Mun piti vuosien tuskan ja jutteluavun jälkeen pärjätä yksin. Omassa kodissa piti mennä hyvin ja piti itsenäistyä ilman ongelmia, piti löytää oma paikka elämässä ja piti kasvaa aikuiseksi joka hallitsee asiat. Ei ne asiat mennyt lähellekään kuten piti, ja kaivoin sen syvän ja mutaisen kuopan johon putosin ihan itse, siksi, että yritin elää liikaa ja liian täysillä. Poltin itseäni kynttilänä loppuun vaikka ihmiset pyysivät rauhoittumaan ja hengittämään, ja kun kysyttiin haluanko apua, sanoin että minä pärjään itse, minun täytyy pärjätä itse. Ja nyt tarvitsen auttavia käsiä, että joku auttaa pääsemään sieltä kuopasta pois. Nyt yhtäkkiä joudun aloittamaan kaiken uudestaan.
    Halusin vaan sanoa, että sä et ole yksin. :) Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että kommentoit! Mut mulla on just samanlaisia ajatuksia! Kun kaikken pitäis olla hyvin, ni ei anna ittelleen mahdollisuutta miettiä sitä, missä jamassa sitä oikeesti ollaan. Sitä haluaa vaan aatella, että kaikki on hyvin ja että mä pärjään.

      Poista